He ovat joukkuekaverit ja ystävät, mutta Pihtiputaalla he ovat myös kämppäkaverit. Molemmat kehuvat, kuinka hyvä on asua ulkomailla sellaisen kaverin kanssa, joka puhuu samaa kieltä ja ymmärtää omaa kulttuuria. Anna virnistää, että esimerkiksi huumori ei toimi ollenkaan samalla tavalla, jos vitsit joutuu kääntämään.
– Meidän on hyvä olla yhdessä ja on tärkeää, että on ystävä vierellä, kun ollaan yksin ulkomailla. Se on iso plussa. Meidän on helppoa puhua ja ymmärtää toisiamme, Lena vahvistaa.
Kun Lenan agentti soitti ja kertoi mahdollisuudesta pelata Suomessa ja LiigaPlokissa, Lena soitti heti Annalle. Annalle suunnitelma sopi, ja hän kertoi ettei olisi tehnyt sopimusta yksinään.
LiigaPlokin joukkueen manageri Arto Ihalainen muistuttaa, miten tärkeää on säilyttää joukkueessa inhimillinen ote. Pelaajien on voitava tuntea olonsa turvalliseksi.
– Seurojenkin pitäisi muistaa se, että vaikka otamme töihin ammattilaisia, he ovat kuitenkin nuoria naisia ja miehiä. Joskus on inhimillistä muistaa, että he ovat kaukana kotoa. Vaikka odotamme hyviä tuloksia, se inhimillinen kosketus on tärkeä muistaa.
Sota lähellä ja kaukana
Pihtiputaalta on pitkä matka Itä-Ukrainan Zaporižžjaan, vähän yli 2300 kilometriä. Se on Lenan kotikaupunki, jossa hänen perheensä yhä asuu taistelujen keskellä. Haastattelun aikaan taistelu oli kiivaimmillaan aivan kaupungin laidalla olevan Zaporižžjan ydinvoimalan ympärillä. Voimalaitos on Euroopan suurin. Matka sukulaisten luo on raastavan pitkä, ja juuri sen vuoksi sota tulee pakahduttavan lähelle.
Pihtiputaalaisen kahvilan pöydässä on hiljaista. Kyynel vierii poskelle.
– Pitää muistaa, että sota ei ole ohi. Se on prosessi, joka jatkuu ja jatkuu. Itä-Ukrainassa tilanne on nyt vielä pahempi kuin se oli Kiovassa sodan alettua. Monet kaupungit ovat tuhoutuneet täysin, Kiovasta kotoisin oleva Anna aloittaa.
On hätkähdyttävää, mitä kaikkea nuoret urheilijat ovat joutuneet oppimaan sodasta ja sodankäynnistä. Annan lauseeseen tiivistyy lohduttomuus: sota jatkuu, se ei ole alussa, ei keskellä eikä lopussa. Se vain jatkuu.
– Odotan tulevaisuutta, jossa sota on ohi ja venäläiset eivät miehitä meidän kotimaatamme. En ole tavannut perhettäni vuoteen ja se on minulle todella raskasta. Odotan, että voin palata kotiin ja halata perhettäni, Lena toivoo.
Lue koko koskettava artikkeli täältä.
Teksti ja kuva Jaakko Pirttikoski
